Peloista ja kasvavasta mahasta

Tämä juttu viittaa ensimmäiseen mahajulkaisuuni

Raskaus on edennyt tähän asti oikein hyvin. Lukuunottamatta omia epäilyksiäni ja epävarmuutta. Tuntuu vieläkin oudolta kuulla onnitteluja tai yleensäkkin puhua kasvavasta mahasta muiden kuin Larin kanssa. Asia ei tunnu vielä todelta vaikka se alkaa ulkoisesti tuntua jo.

Alkuaikoina pahoinvointi oli minimissään, oli huono olo, mutten oksentanut. Ensimmäiset 12 raskausviikkoa menivät niin etten edes halunnut ajatella asiaa. Ajattelin että jos en ajattele niin ei mitään voi käydäkkään varauduin henkisesti myös siihen jos kaikki ei mene niikuin pitäisi. Turkissa kävin veljieni ja isäpuoleni kanssa kun oli suunnilleen viikolla 11. Takaraivossani toitotti vain että -älä syö kanaa, pese kädet, desifio jne. Tässä vaiheessa raskaudestani ei tiennyt kuin Lari ja hänhän ei ollut kovin mieleissään lähdöstäni. Kuitenkin päätin että selviän viikosta, enkä saa mitään pöpöä, rentoudun ja valmistaudun henkisesti tulevaan kevääseen jos meitä onkin silloin neljä.

Viikko meni peläten pöpöjä ja voin sanoa, että käytöstäni hieman isäpuolenikin ihmetteli, mutta ehkä ajatteli sen olevan näitä naisten oikkuja. Esimerkiksi tomaatit huuhtelin hotellihuoneessa kuin kaiken muunkin kiehuvalla vedellä ja viikon söin pääosin ranskalaisia, tiedän todella terveellistä. En kuitenkaan uskaltanut riskeerata, koko viikon kuolasin majoneesia, mutta en sortunut :D

Turkin reissun jälkeen meillä oli ensimmäinen ultra ja saatiin tietää kaiken olevan hyvin. Olo helpottui ja kaikesta alkoi tulemaan konkreettista. Muutama viikko tämän jälkeen selvisi että veljeni on saanut salmonellan. Kuinka meinasin hyppiä seinille kun sain tämän tietää, olin aivan varma että se olisi minullakin!

Luin kauhukertomuksia eri keskustelupalstoilta ja olin aiva varma että saan keskenmenon. Soitin ensineuvoon josta neuvottiin soittamaan neuvolaan. Yön näin painajaisia ja neuvolaan soitin heti aamulla. Samana päivänä vein näytteet ja jännitin tuloksia. Neuvolatätikin taisi huomata mielentilani ja sanoi -jos sinulla on se sille ei voi mitään , mutta odotellaan tuloksia. Niin minäkin rauhotuin ja mietin että olinkohan taas ylireagoinut. Minulla ei ollut salmonellaa, mutta ihmettelin miten veljeni oli sen saanut muttei kukaan muu vaikka samaa vesssaa käytettiin yms. Se ei siis todellakaan tartu helposti.

Yhtään ei kuitenkaan helpottaut tieto siitä, että salmonella on elimmistössä yhdstä kolmeen kuukauteeen. Paniikkini on hälvennyt ja vierailumme äitini luona ovat ollet harvemmat pelkoni takia :D kuitenkaan samassa huushollissa asuvat eivät ole saaneet kuten äitini tai vanhempi veljeni pöpöä. Nyt Turkin reissusta tulee  vähän yli kaksi kuukautta.

Odotin että kuulisin sydän äänet ja ajattelin että sitten voin rentoutua, mutta kuitenkin kokoajan on mielessäni kummitellut tunteet ensimmäisestä raskaudesta joka päättyi viikoilla 18 keskenmenoon literian takia. Tuntuu että en edes muista kun odotin Ainoa ja kaikki meni hyvin. Muistan vain ensimmäisen raskauden joka ei mennyt hyvin. Olen pelännyt ihan kaikkea ja koko ajan.  Ainon raskauden jälkeen kun kaikki oli uutta ja hienoa niin odotin tulevaa, mutta nyt haluaisin vain että olisi huhtikuu ja vauva sylissä. En kaipaa tätä raskausaikaa, pelkoja yms. Ehkä siksi etten ole tällä kertaa  osannut nauttia oikein mistään.  Viime viikon erilaiset äidit jakso lietsoi taas kuinka kaikki voi mennä huonosti ja tunsin ahdistuksen tunteen kuin ohjelman äidillä.

Nyt tunnen likkeet jo niin selvästi että niiden tunteminen rauhoittaa epätietoisuuttani.

 Rv 18 on takana ja viime ultrassa kaikki oli oikein mainiosti ja viikkoja on nyt rv 21+1. Ajattelin että sitten voin julkistaa tidon kaikille niinkuin teinkin.  Kätilö oli oikein mukava, mutta kun hän sanoi että tulisitko muutaman viikon päästä uudestaan kun vauvan virtsarakko oli tyhjä ja ei nyt saa katsottua jotain tiettyjä suonia. No NYT minä jännitän muutaman viikon päähän entä jos kaikki ei olekkaan hyvin, VAIKKA kätilö sanoi ettei tämän takia kannata yöunia menettää ja että on ihan normaalia pyytää uudestaan. Kuinka tämä nyt vaikuttaa minuun, no panikointina... jos kaikki ei olekkaan hyvin.. ja entä jos munuaisissa onkin jotain vikaa. Yhtään auta tähän olotilaan....Toisaalta yritän ajatella että näempähän uudestaan vauvan ja saan uudet kuvat ;)

Viime viikolla kaverini kysyi, että oletteko ajatelleet nimeä? Minä ihan hämmennyin ja sanoin että ei ole kyllä tullut mieleenkään ja rupesin melkein nauramaan. Jospa voisin antaa jo itselleni luvan nauttia tästä raskaudesta ja alkaa vaikka miettimään nimivaihtoehtoja :)

Jos joku jaksoi lukea tämän loppuun asti voi todeta, että minusta on tullut varsin heikkohermoinen vaikkei ulospäin siltä näytä.